Suomi on sitoutunut New Yorkissa 10.12.1962 tehtyyn YK:n yleissopimukseen, joka koskee suostumusta avioliittoon, vähimmäisavioikää ja avioliittojen kirjaamista (SopS 50/1964). Sopimuksen 1 artiklan mukaan avioliiton laillinen solmiminen edellyttää molempien osapuolien täyttä ja vapaaehtoista suostumusta, mikä heidän tulee ilmaista henkilökohtaisesti viranomaisen edessä ja todistajien läsnä ollessa.
Tämän vuoksi voitaisiin päätyä myös siihen, että ulkomaisen avioliiton tunnustamista koskevia säännöksiä ei tässä vaiheessa muuteta. Sen sijaan kerättäisiin tietoa alaikäisavioliittojen tunnustamiseen liittyvistä todellisista tilanteista. Saatujen tietojen perusteella voitaisiin tarvittaessa yhtenäistää viranomaisten tulkintakäytäntöjä ja harkita lainmuutosta, joka pohjautuu olemassa olevaan tietoon. Sen lisäksi pyrittäisiin muilla keinoilla ennaltaehkäisemään alaikäisten lähettämistä ulkomaille avioliiton solmimista varten (ks. edellä jaksossa 5.1.1 kohta Muita toimia).
Euroopan unionissa avioliiton purkamista koskevien ratkaisujen tunnustamisesta säädetään niin sanotussa Bryssel IIa –asetuksessa (Neuvoston asetus (EY) N:o 2201/2003, annettu 27.11.2003, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja asetuksen (EY) N:o 1347/2000 kumoamisesta). Päätöksen siitä, kuuluvatko avioliiton kumoamista koskevat suomalaiset päätökset asetuksen soveltamisalaan, tekee viime kädessä Euroopan unionin tuomioistuin. Asetuksen johdantokappaleiden ja asetuksen taustalla olevaan, vuonna 1998 tehtyyn yleissopimukseen liittyvän selitysmuistion (EYVL C 221, 16.7.1998, s. 27) perusteella voitaneen tulkita, että avioliiton kumoamista koskevat päätökset kuuluvat yhtenä avioliiton purkamismuotona asetuksen soveltamisalaan ja liikkuvat siten Euroopan unionin alueella. Kysymys Suomessa avioliiton kumoamisesta annetun päätöksen tunnustamisesta muissa valtioissa on selvitettävä kunkin valtion osalta erikseen.
Lain esitöissä on selostettu ehdottomuusperiaatteen soveltamista ulkomaisen avioliiton tunnustamista koskevissa asioissa. Yhtenä esimerkkinä ehdottomuusperiaatteen soveltamistilanteista on tuotu esiin alaikäisenä solmittu avioliitto. Esitöissä korostetaan, että periaatteen soveltaminen riippuu aina tuloksesta, johon yksittäistapausta koskeva harkinta johtaa. Harkinnassa on otettava huomioon puolisoiden elämäntilanne sillä hetkellä, kun kysymys ulkomaisen avioliiton pätevyydestä tulee esille.
Avioeron voi Tanskassa saada, mikäli puolisot ovat asiasta yksimielisiä (§ 29). Tietyissä tilanteissa edellytetään kuitenkin harkinta-aikaa. Mikäli puolisot eivät ole yksimielisiä, heillä on oikeus avioeroon kuuden kuukauden asumuseron jälkeen (§ 30). Avioeron voi saada myös kahden vuoden erillään asumisen perusteella (§ 32). Uskottomuus-, väkivalta-, kaksinnaimis- ja lapsikaappaustapauksia koskevat omat erityissäännöksensä (§ 33―36). Mikäli avioparilla on yhteisiä alaikäisiä lapsia, avioeron voi saada vasta kolmen kuukauden harkinta-ajan jälkeen, vaikka he olisivat erosta yksimielisiä, jolleivät puolisot ole olleet erossa viimeistä kuutta kuukautta (§ 42 a).
Tavoitteista huolimatta on vaikea ennakoida, voidaanko lainsäädännön keinoin ehkäistä Suomessa asuvien henkilöiden ulkomailla solmimia alaikäisavioliittoja. On mahdollista, että tällaisia avioliittoja kuitenkin solmitaan. Aina ei ole myöskään kyse vastoin tahtoa solmitusta avioliitosta. Suomessa asuva ulkomaalaistaustainen henkilö voi esimerkiksi haluta tulla vihityksi syntymävaltiossaan siellä saadun poikkeusluvan perusteella 17-vuotiaana. Koska pääsääntönä ehdotuksen mukaan näissä tilanteissa on avioliiton tunnustamatta jättäminen, säännöksen voidaan olettaa johtavan nykyistä useammin tilanteisiin, joissa tällaista avioliittoa ei tunnusteta.
Norjan avioliittolain (Lov om ekteskap, LOV-1991-07-04-47) mukaan avioliiton solmimisen yleisiä edellytyksiä ovat muun muassa 18 vuoden ikä ja puolisoiden vapaa tahto. Lain 16 §:n mukaan aviopuoliso voi vaatia avioliiton julistamista pätemättömäksi, jos hän on tullut lainvastaisella toiminnalla pakotetuksi avioliittoon. Vaatimus on esitettävä kuuden kuukauden kuluessa pakottamisen päättymisestä ja viimeistään viiden vuoden kuluessa avioliiton solmimisesta. Myös viranomainen (statsforvalteren) voi saattaa asian vireille avioliiton toteamiseksi päteväksi tai pätemättömäksi. Avioliittolain mukaan puoliso voi vaatia yhteisen omaisuuden ositusta myös silloin, kun avioliitto on lainvoimaisella tuomiolla todettu pätemättömäksi (57 § d kohta). Muilta osin pätemättömyyden oikeusvaikutuksista ei avioliittolaissa nimenomaisesti säädetä.